Ei kuvia tällä kertaa, koska internet Sumatralla on vähintäänkin epäluotettava. Ajatusoksennusta siis vain, olkaa hyvät!
Mitä kauemmin antaa ajatusten ja tapahtumien kasaantua, sitä vaikeampaa niitä on saada kirjattua ylös edes jollakin tapaa järkevässä muodossa. Siksipä taas onkin vierähtänyt useampi viikko siitä, kun olen viimeksi saanut mitään blogin saralla aikaiseksi, ja peräti kuukausi siitä, kun siirryimme Poipetista rajan yli Thaimaahan. Paljon on siis kertomatta, suurin osa siitä aika pirun hienoa. No, tästä lähtee, osa yksi.
–
Bangkok. Suurkaupunkihelvetti, joka ei kuulu itkettävän ihanien muistojen joukkoon. Kenties kaupunki avautuisi vähän pidemmän ajanjakson aikana, mutta yksi päivä sen vilskeessä jätti vain pahan maun suuhun. Ukottavat taksikuskit ja Khao San Road saivat meidät vetäytymään hetkessä vaatekomeroa muistuttavaan hotellihuoneeseemme, jonka paperisen seinän läpi Rauli kuunteli yöllä suomalaisen reppureissaajan ja hänen palkkaamansa maksullisen naisen keskustelua ja tinkimistä. Ei kuulemma mennyt ihan niin kuin Strömsössä, jos sallitte latteuden. Seuraavana aamuna Lomprayahin luksusbussi kuitenkin kiidätti meidät säntillisen mukavasti kohti rannikkoa ja Koh Taolle suuntaavaa paattia.
Sukellusparatiisinakin tunnettu Taon saari oli, ei kenties kovin yllättäen, melko pitkälti turisteille kehitetyn oloinen. Erityisesti Sairee Beach, pääranta jolla majailimme, oli yhtä backpacker-mekkaa. Eipä jaksanut kamalasti häiritä – aurinko paistoi, vesi oli sinistä, majoitus halpaa ja julisteet kadunvarsilla rääkyivät illan bileiden ilosanomaa. Kukkulan laella järjestettyjen psykebileiden ja Castle-baarissa aamuvarhaiseen saakka viihtymisen jälkeen olikin hilpeää herätä kolmen tunnin yöunien jälkeen siihen, että nyt sitä tavaraa tulee ja vatsassa käännetään piikikästä hiilihankoa. Onneksi jalo ritarini kantoi huoneeseen päivän ajan kaikkea ruoasta eri nesteytysvaihtoehtoihin, kun itse ulisin kylpyhuoneen nurkassa kuolemaa saapuvaksi.
Noin muuten Tao kohteli meitä hyvin. Paikan ympäristöstä olisi varmasti saanut vielä paljon enemmän irti, jos olisi ilmoittautunut sukelluskurssille, mutta siihen budjetti ei nyt vain venynyt tällä kertaa. Sen sijaan pääsin kokeilemaan snorklausta ensimmäistä kertaa elämässäni! Parin tunnin muikeltelun tuloksena oli palanut selkä, suolaiset huulet ja ihan järjetön onni vedenalaisen maailman ennennäkemättömästä ihanuudesta. Taitaa Koh Tao olla parhaita paikkoja aloitella kyseistä harrastusta, ainakin seuraavasta Phanganin kokemuksesta päätellen, joka ei ollut aivan yhtä tajuntaaräjäyttävä. Muuten aika meni kamalasta tautipäivästä toipuen, saaren mutkaisia teitä pitkin vuokramopolla ajellen ja ylipäätään elämästä ja olemisesta nautiskellen.
Tao oli kuitenkin vain välietappi matkalla varsinaiselle Thaimaan pääkohteelle, Koh Phanganille. Odotukseni olivat hieman ristiriitaiset – onko tämä nyt sellainen brittiääliöiden kansoittama bilehelvetti, jollaisena se on onnistuttu minulle markkinoimaan? Ytimekäs vastaus lienee kyllä, Full Moonin aikoihin. Koh Phangan on suuri saari, ja rantoja löytyy jokaiseen makuun, aina hiljaisesta aallokon liplatuksesta aamusta iltaan raikaavaan rantabaarin jumputukseen. Molemmat majapaikkamme sijaitsivat strategisesti lähellä pääkaupunkia Thongsalaa, Baan Tain rannalla. Mitä tässä nyt Phanganista sanoisin? Kiinnyin viikon uskollisesti palvelleeseen vuokramopoomme kuin lemmikkikoiraan, ja siitä luopuminen tuntui oikeasti vähän pahalta. Se kuljetti meitä läpi viidakon ja yli jyrkkien mäkien kertaakaan hyytymättä, odotti kiltisti pihamaalla yöt ja kiidätti äkillisestä sokerintarpeesta kärsivän emännän (kuskin suosiollisella avustuksella) lähimpään 7-11:in ostoksille. Hatunnosto sinulle, rakas mopsi. Monet parhaat muistoni Phanganilta ovat sinun reippaan pörinäsi säestämiä.
Kohokohtia: Ao Thong Nai Pan Noille mäkisen viidakon läpi köröttely ja suolaisessa aallokossa telmiminen. Käsittämättömän sinisen veden ja valkoisen hiekan löytyminen täysin sattumalta Ao Chaloklumista. Aavistuksen humaltuneet yhteisten tuttujen haravoinnit Raulin tuttujen kanssa pimeällä terassilla. Burritot meksikolaisessa puutarharavintolassa. Pickup-taksin täyteen ahdetulla takapenkillä heiluminen aamuyön tunteina Jungle Experiencestä palatessa. Alkuillan rauhan hetki keskellä Full Moon Partyja, kun istuimme rantahietikolla illan ensimmäinen ämpäri vieressämme. Varpaat hiekassa. Tuuli tukassa. Suolainen meri huulilla. Ei kiire mihinkään. Thaimaassa vietetystä ajasta on todella vaikea kertoa mitään, sillä mieleen tulee lähinnä satunnaisia hetkiä ja tunteita. Emme oikeastaan TEHNEET juuri mitään, olimme ja menimme miten sattui. Niin oli hyvä.
Mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan – tässä tapauksessa onneksi vain vaihtuu toiseen. Täydenkuun bileet olivat ohi, kaikkine iloineen ja suruineen, ja tuli aika suunnata kohti Malesiaa. Koh Taon ja Koh Phanganin välinen merimatka oli sen verran kiikkerä, etten odottanut kolmemetristen aaltojen heilutusta kovin suurella innolla, saati sitä seuraavaa 12h minibussirupeamaa useine vaihtoineen kohti Penangin saarta. Tästä lisää ensi numerossa, jonka lupaan päivittää Lake Toban rannalla maatessani ihan muutamien päivien sisään. Matka-aikani alkaa loppua. Enää kaksi viikkoa Sumatralla, jonka vietämme Toballa sekä itse Maran sovittelemassa Acehissa, jota varten minunkin pitää hankkia lisää siveellisiä vaatekappaleita. Sumatra on ollut jotain ihan mielettömän hienoa. Niin kuin oikeastaan koko tämä matka. Loppuuko aika kesken? Kyllä. Harmittaako? No tietysti vähän. Mutta on tämä vaan ollut sitä ihmisen parasta aikaa.
muumaamansikka 